Paastosta

Ortodoksien suuri paasto alkaa sovintosunnuntaista eli laskiaissunnuntaista ja päättyy pääsiäissunnuntaina heti vuorokauden alkaessa. Toisin sanoen paasto alkoi eilen ja päättyy, ei suinkaan 40 päivän kuluttua kuten virallisesti voisi luulla, vaan 49 päivän eli 7 viikon päästä, huhtikuun puolivälissä (tällä kertaa, pääsiäinen kun seilaa miten sattuu). [Sivuhuomautus: Suomen ortodoksinen kirkko siis elää "normaalia" ajanlaskua, koska se on valtionkirkkona synkronoitu Suomen kalenterivuoteen, kun taas lähes koko muu ortodoksinen maailma elää venäläisen kalenterin mukaan ja on viikon jäljessä.] Paaston alkamisen kunniaksi sananen siitä itsestään.

Kirkon ohjeet ruokapaastoon ovat oma juttunsa. En ala edes selittää niitä tässä. Tiukimpien ns. luostarisääntöjen mukaan elää vain harva, useimmat jättävät pois lihan (ja monesti maitotuotteet) mutta eivät esim. kalaa. Sitten on meitä joita ruokapaasto ei edes koske: raskaana olevat, imettävät, sairaat, lapset ja niin edelleen.

Paaston ei edes tarvitse olla ruokapaasto, ainakaan niistä ruoka-aineista, joita ns. peruspaasto koskee. Yhtä hyvin voi paastota vaikka kahvista, alkoholista, telkkarista, netistä, herkuista, kuluttamisesta tms. Tärkein on tietysti paaston henkinen osuus: yrittää vapautua negatiivisista ajatuksista, himoista jne. Mutta kuten papeilta yleisimmin saatava ohje kuuluu: kannattaa aloittaa ruokapaastosta tai muusta konkreettisesta, sillä käytännössä on erittäin vaikea "leikkiä pyhää" ja vapautua aidosti henkisistä taakoista, jos ei ole valmis muuttamaan elämässään jotain konkreettista.

Paaston keskeisiin tekijöihin kuuluu kohtuus. Lienee ilmiselvää, ettei kyse ole mistään "kun seuraan sääntöjä kirjaimellisesti, saan nauttia myös porsaanrei'istä" - vaikkapa viikonloput kuuluvat virallisesti ns. "kevennyspäiviin", mutta ei ole järkeä elää arkea tiukalla dieetillä ja silti vetää lauantai-iltana kapakassa lärvit. Toinen keskeinen ajatus on, että kun paastoajalla elää yksinkertaisemmin, jää paitsi tilaa henkisyydelle, myös rahaa lahjoitettavaksi hyväntekeväisyyteen. Kuluttamisesta paastoaminen onkin minun mielestäni nykyihmiselle erittäin terveellistä ja herättelevää.


Se yleisestä, nyt yksityiseen. Ensimmäinen paastoni oli kaksi vuotta sitten, ennen liittymistäni kirkkoon. Silloin noudatin tiukkaa ruokapaastoa, joskin sovellettua, sillä oma ruokavalioni oli jo silloin käytännössä paastosellainen (allergioiden ja kasvissyönnin vuoksi). Tässä onkin taas yksi komentin paikka: ei ole järkeä paastota vain asioista, joista on helppo pitää taukoa (esim. "en syö muutenkaan juurikaan lihaa, tämähän on helppoa!") vaan mieluummin valita vaikka vain yksi paaston kohde, jonka pois jättäminen vaatii aidosti itsensä haastamista.

Tuo ensimmäinen paasto tuntui todella hyvältä, mutta meni myös hieman "överiksi" sillä en oikeasti syönyt hektiseen elämäntapaani nähden aivan tarpeeksi ravitsevasti. Sellainen ylivetäminen ei tietenkään ole paaston tarkoitus. Kokonaisuutena ensimmäinen paasto oli kuitenkin onnistunut ja loi hyvän tien pääsiäiseen ja kirkon jäseneksi tuloon.

Viime vuonna olinkin sitten raskaana, ja vaikka paastosin muusta kuin ruoasta, se tuntui vähän turhankin helpolta ja huomaamattomalta. Paaston tarkoitus ei kuitenkaan tietenkään ole saada itse jotain mahtavia kicksejä, vaan yksinkertaisesti ottaa vastaan mitä sillä hetkellä paaston on tarkoitus tuoda. Paastoa ei siis voi arvottaa jonain "kokemuksena" vaan enemmänkin sen perusteella, miten oma "kilvoittelu" onnistuu ja toisaalta vaikkei se onnistuisi ollenkaan, mitä Jumalalta sen seurauksena saa.

Entä nyt? Paasto alkoi tavallista myöhempään (yleensä laskiainen on monta viikkoa aiemmin), mutta tuli silti jotenkin yks kaks nurkan takaa. Sen enempää en aiokaan siitä sanoa. Yksi paaston parhaista puolista on mielestäni se, että se on minun ja Jumalan välinen asia. Paasto ei ole se "karkkilakko", jota raportoidaan blogiin ja jonka aikana keksittyjä herkkusovelluksia esitellään kavereille. Paasto on nimenomaan sisäinen asia, omaan henkilökohtaiseen hiljaisuuteen liittyvä asia, ja sen yksi haaste on siitä raportoimisen sijaan kääntyä sisäänpäin. Sen siis teen.

Pääsiäisen odotuksessa!

Enkelin ilmestyminen

Sitä voisi kutsua maailmankaikkeuden positiiviseksi voimaksi joka ohjaa oikeaan suuntaan. Buddhalaiset puhuisivat varmaan bodisattvoista. Joku puhuu vain hyvästä sattumasta. Minä puhun nyt tällä kertaa samasta asiasta nimellä enkelit. Universaalin rakkauden ilmentymät maanpäällisessä maailmassa, jotka ohjaavat ja auttavat meitä.

Minun elämässäni enkeli on toiminut joka kerta jonkun tavallisen ihmisen, ja aina ystävällisen naisen, kautta. Kolme kertaa neljästä tuo nainen on ilmestynyt kuin tyhjästä ja myös kadonnut elämästäni saman tien jättäen sen uusille raiteille. Noilla kolmella kerralla enkeli on kertonut minulle (tavallisen tallaajan suulla) tismalleen, miten minun tulisi toimia, jotta asiat menevät hyvin. Se yksi kerta oli hieman erilainen, mutta kerron siitäkin.


Ensimmäinen enkeli, vuonna 2005. Minulla on suuri innostus laulun harrastamiseen, mutten oikein pääse eteenpäin opettajani kanssa. Yhtäkkiä ilmestyy sijainen, jonka kanssa on erilaista laulaa. Iloinen, tuikkivasilmäinen nainen. Hän jää mieleen niin positiivisesti, että soitan jälkeenpäin ja pyydän yksityistuntia. Käyn naisen luona laulamassa. Hän ymmärtää tismalleen millaisissa asioissa kaipaan ohjausta laulamisen suhteen, mutta on itse muuttamassa Poriin. Hän kuitenkin tuntee opettajan, joka voisi sopia minulle. Hän tekstaa minulle yhteystiedot kommentoiden: "Sinä tarvitset nyt hyvän opettajan." Sellainen se onkin, jonka hänen kauttaan löydän. Hän olisi edelleen opettajani jos ehtisin joskus laulutunnille, ja hän on opettanut minulle paljon muutakin kuin vain laulamisen tekniikkaa.

Toinen, vuonna 2006. Olen töissä opettajana ja epävarma suunnista. Jäädäkö töihin vai pyrkiäkö opiskelemaan, ja jos niin mitä? Filosofiaa? Suomea? Luokanopettajaksi? Yhtäkkiä kouluumme ilmestyy sijainen, joka opiskelee vielä Helsingin OKL:ssä. Iloinen, tuikkivasilmäinen nainen. Juttelemme kaikenlaista ja ajaudun kertomaan mietteistäni tulevaisuuden suhteen. Hän kannustaa minua pyrkimään OKL:ään. Niin myös teen, ja huolimatta lähes itsetuhoisen huonosta lukemisesta pääsen sisään. OKL on ollut helkkarin rasittava tie, mutta aivan selvästi sellainen, joka minun on täytynyt kulkea. Sitä paitsi sitä kautta on löytynyt kaikki muu, jopa linkki, joka vei minut Ghanaan.

Keväällä 2012 olin lukenut hieman liikaa Paulo Coelhoa ja pyysin Jumalalta/universumilta/miten haluatkin sitä kutsua, että saisin nähdä oman enkelini ja/tai puhua sen kanssa. Pyysin myös suojelua matkalle, jolle olin lähdössä. Tämä oli siis se hieman erilainen tapaus. Jossakin vaiheessa Ghanassa oloa tajusin, että kaveripiirissä oli eräs tyttö, joka ilmestyi paikalle aina, kun tarvitsin apua: seuralaista kiperään tilanteeseen, tukea jonkin hankalan asian kohtaamiseen. Sattumoisin tuo tyttö näytti aivan samalta kuin enkeli unessa, jonka olin nähnyt ennen matkalle lähtöä. Kerran sanoin hänelle, miten ihanaa oli että hän oli aina paikalla kun tarvitsin apua johonkin. Hän heitti vitsin: "olen oikeastaan enkelisi ja täällä vain sinua varten!". Totta kai uskon, että se oli aivan tavallisen saksalaisen tytön aivan tavallista läppää. Ja totta kai uskon, että samaan aikaan se oli se kyseinen enkeli, jonka olin halunnut tavata, joka suojeli minua koko matkani ajan, ja puhui minulle tuon taviksen kautta. Se oli hieman pidempi ja muutenkin hieman erilainen kohtaaminen kuin muut, ilman suoria toimintaohjeita; sitä en kuitenkaan koskaan unohda, mitä enkeli sanoi minulle tuolloin vielä viimeisenä, kun olin lähdössä Ghanasta Suomeen.

Neljäs kerta oli tänä aamuna. Lapseni isä on yhtäkkiä alkanut esittää toiveita yhteishuoltajuudesta, joka olisi meidän tilanteessamme surkea ratkaisu, koska hän ei aio jäädä Suomeen. Olen stressannut, itkenyt ja huolehtinut asiaa, tietenkin myös pyytänyt apua Jumalalta. Ja läheisiltäni: lakialaa hieman tunteva sukulaiseni oli nyt bongannut netistä perheasioita hoitavan lakimiehen, jonka sitten vinkkasi minulle. Otin yhteyttä lakimieheen, tai siis naiseen. Hän oli ystävällinen ja avulias, kuunteli tilanteeni ja puhui niin asiantuntevasti mutta ihmisläheisesti, että viikon minua painanut huoli ja murhe hellitti otteensa. Puhelun päätyttyä nainen soitti vielä erikseen uudestaan, ja - niinpä niin - neuvoi minulle selkeästi, miten minun tulee toimia. Kuinka ollakaan, tämä lakinainen on itse jäämässä eläkkeelle, joten mikäli asianajajaa tarvitsen, hän ei hoida juttuani vaan ohjasi minut ottamaan yhteyttä firmansa nuorempaan työntekijään, joka tarvittaessa hoitaa asiaani.


Oloni on kevyt ja huojentunut. Yksi puhelu, tuon tuntemattoman naisen rauhalliset sanat, ottivat huolen pois noin vain. Kadoksissa, tai ainakin hakusessa ollut luottamukseni johdatukseen on taas tässä. Tiedän, että nämä kaikki, tämänaamuinen mukaan lukien, ovat ihan tavallisia arkielämän tilanteita, joita sattuu jokaiselle. Se ei tee niistä minulle yhtään vähempää ihmeitä. 

Ortodoksisen kirkon oppien mukaan, taaskin erästä pappia lainaten, "Jumala antaa jokaiselle kasteessa suojelusenkelin, ja se siitä."  Minä koen hieman toisin, ja siitä olen vain iloinen. Minun ei tarvitse sanoa "se siitä, turha sitä on miettiä". Koen, että jumalallista energiaa, joka meitä johdattaa, on kaikkialla, ja tarvittaessa se ottaa näkyvän tavan toimia tavallisten ihmisten kautta. Enkä usko, että siihen tarvitaan kastetta.

Taivaan valtakunnan saavuttamiseksi...

Neljän kuukauden ikäinen lapseni sai minut taas miettimään taivasta - "sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta" (Mark. 10:14). Tultuani kristityksi moni on kysynyt minulta, uskonko sitten taivaaseen ja helvettiin. Vastaus on helppo, mutta kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Tietysti uskon taivaaseen, Jumalan valtakuntaan, ja kun uskon siihen, uskon myös vastakohtaan, helvettiin. Mutta se, millaisina niihin uskon, on toinen asia. En nimittäin todellakaan näe asiaa niin, että kun kuolemme, sielumme irtautuu ruumiista, hypähtää toiseen todellisuuteen (jossa saa mahdollisesti uuden ruumiin, tulkinnasta riippuen), menee tuomiolle, josta se käännytetään joko helvetin tuleen tai taivaan... öö, pilville?

Eräs ortodoksiteologi sanoi kerran näin: "Jumalan valtakunnassa ei ole aikaa eikä paikkaa, joten se on kaikkialla koko ajan." Tämä sopii hengästyttävän hyvin yhteen aiempien ajatuksieni kanssa taivaasta.

Minä nimittäin löysin pohjan omalle käsitykselleni taivaasta (ja helvetistä) jo paljon ennen kirkkoon liittymistäni. Ja nyt kauhistutan taas fundamentalisteja: löysin sen pohjautuen muihin uskontoihin. Minusta taivas on se, mitä buddhalaiset kutsuvat nirvanaksi ja hindut maailmansieluun sulautumiseksi. Ja samalla se on se, mitä kristityt kutsuvat kuolemanjälkeiseksi elämäksi. Kaikkea tätä, ristiriidattomasti. Koska Jumalan valtakunnassa ei ole aikaa eikä paikkaa, joten se on kaikkialla, koko ajan.

Uskon siis, että taivaan, eli Jumalan valtakunnan, voi saavuttaa hetkellisesti milloin vain. Mutta kyse on todellakin vain ohikiitävistä hetkistä. Ihmisen taipuvaisuus erehdyksiin (luterilaisten "perisynti") vie meidät erilleen siitä uudestaan ja uudestaan.

Juuri tämä erillisyys voikin sitten johtaa helvettiin. Helvetti on äärimmäistä etäisyyttä Jumalasta. Eli enemmän kuin taivas, se on minusta selvästi osa tätä maanpäällistä elämää. Tavallaan haluaisin sanoa, että se on ihmisten omaa tekoa. Mutta se nostaisi esiin kysymyksen siitä, mikä "paholainen" sitten on, enkä ole vielä valmis käsittelemään tätä aihetta. Mutta ihmisillä on vapaa tahto. Ja sitä voi käyttää kääntymällä joko kohti helvettiä tai kohti taivasta - Jumalan valtakuntaa.

Entä kuolemanjälkeinen elämä? No, uskon, että lopulta jokin osa meistä vapautuu taistelusta ja sulautuu maailmansieluun / pääsee nirvanaan / on taivaassa eli Jumalassa, miten sen kukin haluaa ilmaista. Ja ei, en usko että Jumala rankaisee ketään lähettämällä mihinkään erilliseen helvettiin. Mutta uskon, että mahdollisesti monella voi elämän jälkeen olla vielä opittavaa, ja täytyy palata toiseen ihmiselämään jatkamaan oppituntia (ja kokemaan mahdollisesti myös vielä helvettiä). Eli taas kauhistus: uskon myös jonkinlaiseen sielunvaellukseen/jälleensyntymään. En kylläkään niin mustavalkoisesti kuin hindut, enkä ole vielä valmis selittämään tästäkään enempää (jatkoa kyllä seurannee jossain vaiheessa).

Joka tapauksessa. Uskon, tai sanotaan mieluummin että voimakkaasti koen niin, että täydellisellä läsnäololla saavuttaa kosketuksen Jumalaan, hetkellisen taivaan. Ja myös rakkaudella, sehän on Jumalaa. Niinpä Jeesuksen lausahdus on mielestäni erittäin selkeä: lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta. Pienet lapsethan ovat täysin tässä ja nyt ja suhtautuvat elämään hyvin raikkaasti ja rakkaudellisesti.

Tämä sopii myös ortodoksinen näkemys siitä, että pienet lapset ovat vielä synnittömiä, täydellisen puhtaita ja hyviä. Heillä on kyllä taipumus aikanaan erehtyä, joutua erilleen, mutta he eivät vielä ole tehneet virheitä. Senpä vuoksi heille ei sanotakaan ehtoollisella "Syntiensä anteeksi saamiseksi", vaan "Taivaan valtakunnan saavuttamiseksi".

Uskon mukaista elämää?

Luen parhaillaan lahjaksi saamaani kirjaa Valamon vanhuksen kirjeitä, jossa on nimensä mukaisesti Valamossa eläneen munkin, isä Johanneksen kirjeitä rippilapsilleen 30-50 -luvuilta. Kyseessä ovat siis hartaan hengellisen miehen ohjeet hänelle kirjoittaneille ihmisille. Isä Johanneksen lyhyet kirjeet ovat täynnä ajattelemisen arvoisia kohtia, joiden nostattamiin ajatuksiin varmaan tartun täällä useamminkin.

Jo kirjan alussa olevasta esittelystä kuitenkin löytyi pysäyttävä kohta. Siinä yksi Isä Johanneksen rippilapsista toteaa, että "hänen silmissään usko ilman sen mukaista elämää ei ollut minkään arvoista."

En nyt lähde spekuloimaan, mitä munkkivanhukselle tarkoitti uskon mukainen elämä. Sen sijaan selitän, miten itse sen ymmärrän. Minä nimittäin olen tästä lauseesta aivan samaa mieltä.

En todellakaan näe asiaa niin kuin ehkä jotkut päiviräsäset: että jos uskoo Jumalaan, täytyy yrittää noudattaa sanasta sanaan Raamatun ohjeita, tai on luuseri. Eihän siinä edes olisi mitään mieltä, sillä Raamattuhan on monessa kohtaa ristiriidassa itsensä kanssa ja kaikkihan me tiedämme nämä kivitysneuvot summuut. En myöskään ajattele niin, että jokaisen täytyisi rukoilla päivittäin, lukea Raamattua tai mitään sellaista.

Jos ajatus otetaan käsittelyyn sellaisenaan, sehän on oikeastaan varsin yksinkertainen: jos uskot johonkin tosissasi, ei elämäsi ole minkään arvoista, ellet toimi uskosi mukaan. Oli se sitten uskoa Jumalan johdatukseen, lähimmäisenrakkauteen tai siihen, että vaikkapa lihansyönti on epäeettistä.

Minulle Jumala on - rajusti yksinkertaistettuna - se rakkauden voima, joka on kaikessa elävässä ja johdattaa meitä oikeaan suuntaan, jos vain avaamme sille silmämme. Koen, että Jumala löytyy läsnäolossa, siinä, kun on täysin tässä hetkessä. Kun löytää yhteyden Jumalaan, ymmärtää myös, mikä itselle on hyväksi. Se on sitä johdatusta. (Toki johdatusta on myös sellaista, joka tuupataan silmille silloin, kun läsnäolo ei onnistu. Se juuri on minulle merkki ylitsevuotavasta universaalista rakkaudesta: että meitä johdatetaan silloinkin, kun emme osaa hakeutua läsnäoloon. Mutta siitä lisää toiste.)

Minä siis koen, että tavoittelemalla läsnäoloa löydän yhteyden Jumalaan ja jumalalliseen johdatukseen. Koen, että kääntymällä kohti rakkautta sen sijaan, että valitsisin negatiivisen lähestymistavan, toimin Jumalan hengessä ja kuljen kohti Jumalaa. Koen, että kun lähestyn Jumalaa, oivallan myös paremmin mikä on hyvää ja oikein, sekä löydän oikean suunnan jota kohti kulkea.

Sitten on asioita, jotka tulevan minun ja Jumalan väliin. Kansankielellä: minun ja läsnäolon väliin; minun ja oman sisäisen, todellisen itseni väliin; minun ja rakkauden väliin; minun ja onnellisuuden väliin. Sellaisia asioita ovat ne, jotka tempaavat minut tästä hetkestä tai saavat toimimaan omia eettisiä periaatteitani vastaan. Jos siis annan näille asioille valtaa elämässäni, en elä uskoni mukaisesti. Tai jos olen oivaltanut, mikä on hyvä, enkä silti tee niin, toimin uskoani vastaan.

Tätä seuraakin paketin ehkä vaikein kohta: oman epätäydellisyyden hyväksyminen. Ihminen on taipuvainen erehtymään. Ja silti universaali rakkaus ei koskaan jätä meitä, ei vähene, ei soimaa. Tiedän jo paljon siitä, miten tulisi elää, jotta toimisin uskoni mukaan - enkä kuitenkaan osaa ylläpitää tällaista elämää. Välillä lipsun enemmän, välillä vähemmän, mutta aina takuuvarmasti mokaan jotakin. Mutta ikinä ei kuitenkaan pitäisi alkaa perfektionistisesti rangaista itseään epäonnistumisesta. Päin vastoin: täytyy vain aina uudestaan antaa itselleen anteeksi ja aloittaa uudestaan. Sekin on osa uskon mukaista elämää. Tiedostaa oma epätäydellisyytensä; pyrkiä silti hyvään ja hyväksyä jumalallinen rakkaus, sellaisena kuin olen.

Isä Johanneksen kirjeissä toistuu yksi ohje, joka kristinuskon keskeisimpiä kantavia ajatuksia. Pelkästään sen noudattaminen on uskon mukaista elämää tärkeimmillään - ja niin vaikeaa, että joka ikinen ihminen takuuvarmasti epäonnistuu siinä jatkuvasti. Tämä onkin mielestäni se kaikkein tärkein asia, joka ihan kaikkien, uskontokunnasta riippumatta, kannattaisi ottaa osaksi jokapäiväistä "kilvoittelua" (jos ortodoksitermi sallitaan ;).

Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. (Matt.7:1) - Ettei ajattelisi ja sanoisi kenestäkään pahaa; ei olisi koskaan tietävinään paremmin; ei asettuisi kenenkään yläpuolelle. Ei niidenkään, jotka eivät näytä elävän oman uskonsa mukaan. Siinä kylliksi haastetta yhdelle elämälle.

Taustaa

Vuosi sitten kirjoitin uskosta ja uskomisesta seuraavasti vanhan blogini puolella. Silloin(kaan) en kuitenkaan koskaan jatkanut aiheen käsittelyä, jotain pelkoa siihen liittyi. Laitan tämän nyt tähän taustaksi tälle alkavalle blogille.


elokuussa 2012:  Rajan yli

Kaksi ja puoli vuotta sitten kiinnostuin puhtaasta ravinnosta ja aloitin satunnaiset raakaruokakokeilut. Varmaan lähes kaikki ystäväni tietävät nämä ruoan suhteen harjoittamani eriasteiset hihhuloinnit ja veikkaan että tuskin kukaan heistä pitää minua mitenkään vajakkina niiden takia.

Samaan aikaan aloin myös meditoida satunnaisesti. Luulen, että vähintään puolet kavereistani tietää senkin, että ko. toimintaa edelleen harjoitan, ja että elämänfilosofiassani keskeisiä ovat läsnäolo, myötätunto ja "kaikella on tarkoitus" -hokema. Nämä ravintoasioita astetta henkisemmät ulottuvuuteni ehkä saavat jotkut hymyilemään huvittuneesti tai pitämään minua vähän hippinä, mutta ei sillä tavalla, että se kumpaakaan osapuolta (tai niiden välistä kunnioitusta) millään tapaa haittaisi.


Kuitenkin jo paljon ennen edellämainittuja maailmankatsomuksessani tapahtui paljon merkittävämpi muutos. Viisi vuotta sitten, syksyllä 2007 aloin uskoa, tavallaan uudestaan, Jumalaan. (Uudestaan, koska lapsena uskoin, mutta vain tavallaan, koska tapa uskoa oli aivan erilainen kuin aiemmin.)


Veikkaan, että viime aikoihin asti kovin moni tuttuni ja kaverini ei tiennyt tästä mitään. En nimittäin itse puhunut asiasta kovinkaan monelle. Osin siksi, että se oli koko ajan työn alla ja hyvin henkilökohtainen, mutta suurelta osin myös sen takia, että pelkäsin ihmisten hyvin helposti käsittävän minut väärin jos tunnustaisin tällaisen asian. Minulla kun on tunne, että Jumalaan uskominen on monille sama kuin Joulupukkiin: ei kai nyt kukaan aikuinen ihminen tosissaan enää hei?!

Tämä johtuu siitä, että sana Jumala tulkitaan alakoululaisittain pilven päällä istuvaksi hepuksi, joka hallitsee maailmaa valtikallaan, nostattaa myrskyjä ja rankaisee syntisiä. Tiedoksi: tämä ei ole se Jumala johon minä uskon. Itse asiassa näiden samaisten mielleyhtymien takia en voinut pitkään aikaan edes käyttää Jumala-sanaa, mutta nyttemmin olen saanut siitä karistettua nuo lapselliset mielikuvat, halleluja.


Vuosiin en juuri hiiskunutkaan uskomisestani, joka kuitenkin oli oma asiani. Kuitenkin se oli tärkeä asia, ja kaikkein lähimpien kanssa kyllä jaoin mietteeni sen suhteen. Ajattelin, että näin se tulee aina olemaankin: usko ja henkisyys ovat jokaisen oma asia, eikä minun tarvitse aiheuttaa väärinkäsityksiä puhumalla niistä ihmisille, jotka voisivat sen takia kuvitella minusta jotain, mikä ei ole totta.

Ajattelin myös kulkevani omaa tietäni ilman tarvetta järjestäytyneelle uskonnolle, toisin sanoen mihinkään kirkkoon kuulumiselle. Toisin kuitenkin kävi. Johdatus, jonka olen nähnyt elämässäni jo pitkään ja joka olikin ensimmäisiä syitäni hyväksyä ajatus jostain korkeammasta voimasta, toi minut ortodoksiseen kirkkoon; huomasin olevani kotona ja kappas vain, tänä pääsiäisenä minusta tuli ortodoksi. (Okei, se oli aika paljon monimutkaisempi prosessi, mutta hyvin luonteva, ja luontevuudessaan yllättävä.)

Kirkkoon liittyminen sai miettimään uudestaan tätä "en pidä melua uskostani" -käytäntöä. En minä nyt ainakaan halua salata sitä, mihin uskontokuntaan kuulun. Okei, voin siis sanoa ihmisille, että olen ortodoksi, siinä kaikki, ja usko itsessään on edelleen henkilökohtaista, sillä selvä. Vai onko?

Ortodoksisuuden mukana onkin tullut niin paljon ihanaa ja hyvää, joka näkyy elämässä eri tavalla kuin uskon(non)asiat koskaan aiemmin: paastot, ikonit, muidenkin juhlien kuin joulun merkitys osana vuotta, kirkossa käynti itsessään ja kaikki siihen liittyvä... No okei, voin sanoa ihmisille, että nämä asiat ovat osa ortodoksista elämäntapaa, mutta uskominen itsessään on silti sisäinen asia, ja sisällä pidettävä asia, thank u very much!

Mutta kun. Kirkkoon liittyminen ja kaikki sen mukana tullut on tietysti se mikä näkyy ulospäin, mutta kaikkein tärkeintähän on juuri se, mitä sisällä tapahtuu. Oikeastaan kaikki ulospäin näkyvä on vain kehykset sille, mistä tässä todella on kyse. Ja se, mistä on kyse, on minulle valtavan tärkeää ja merkityksellistä. Se on tärkeä osa elämääni ja tärkeä osa minua. Joten tuntuu vähän väärältä, etten voisi sanoa ääneen sitä, että paitsi että kuulun kirkkoon, minä myös uskon Jumalaan.


Ja nyt tullaan asian ytimeen: raakaruokahihhulointi voi olla hihhulointia, mutta se on trendikästä. Meditaatioon ja sen sellaiseen voi liittyä hihhulihtavia mielikuvia, onhan kyse henkisyydestä, mutta samalla sekin on vaihtoehtoisella tavalla cool. Kristinusko - ei ole. Tästä ei pääse yli eikä ympäri. Kristinusko kantaa sellaista vuosituhansien taakkaa, että minä en sille mitään voi. Mutta samalla se kantaa coolien länsimaisten mielikuvia, jotka eivät läheskään aina vastaa todellisuutta. Ihan samalla tavalla kuin kaikki muslimit eivät ole naisia alistavia itsemurhapommittajia, myöskään kaikki kristityt eivät ole ääni väristen Jeesuksen pelastusta julistavia tosikkoja.

Minä kristittynä en koe minkäänlaista tarvetta niin sanotusti käännyttää yhtään ketään. En koe myöskään tarvetta ruveta tässä, tai ylipäätäänkään, hirveästi selittämään, millä tavalla ja millaiseen Jumalaan minä nyt sitten uskon (joskin mielelläni siitä keskustelen asiasta kiinnostuneiden kanssa). Minä en oman uskomiseni perusteella tuomitse yhtään kenenkään toisen tapaa uskoa tai olla uskomatta yhtään mihinkään. Mutta minusta minulla on oikeus sanoa, että uskon Jumalaan, olen kristitty, ja että se on (jo pitkään ollut) minulle tärkeä asia.


Olen kyllästynyt siihen, millaisia mielikuvia Jumalaan uskomiseen ja kristinuskoon liitetään. Jos jonkun kohdalla ne mielikuvat nyt jyräävät koko aiemman käsityksenne minusta, niin suoraan sanottuna olen aika pettynyt. Olen kyllästynyt siihen, että melkein kaikesta muusta saa puhua niin paljon kuin sielu sietää, mutta näistä asioista pitäisi olla hiljaa, vaikka ne olisivat olennainen osa elämää. Olen kyllästynyt siihen että kaikkien niiden asioiden keskellä, mille vaaditaan oikeuksia (yleensä ihan syystä), tuntuu ettei uskolle ole oikeuksia.

Ja sen verran nyt menen siihen mihin varsinaisesti uskon, että puhun nyt siis uskosta jumaluuteen rakkauden ja valon voimana, en mihinkään ikivanhojen tekstien pohjalta vedettyihin sääntöihin tai muuhunkaan järjellistettyyn (ja siten järjettömään) versioon ylemmästä tahosta, joka pelastaa jotkut ja toisia ei. Joulupukkitarinoilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Puhun Jumalasta mysteerinä enemmän kuin selittäjänä. En hae tällä tekstillä hihhulin leimaa otsaani, vaan yritän - ehkä epätoivoisesti - tuoda päivänvaloon juuri sen tosiseikan, että hengellisyys on todellakin henkilökohtaista ja sellaisena jokaisen kohdalla omansa laista, eikä mikään valmis paketti, jonka joko ostaa tai ei osta.

Jos siis haluan vaikkapa täällä omassa blogissani pohtia kaiken muun muassa jotain uskonasiaa niin aion sen tehdä. Kyllä, uskonasiat ovat omia asioitani - joten saan tehdä niille mitä haluan, myös kirjoittaa ja puhua niistä!


Tämän kirjoittamalla, ja julkaisemalla, menin niin vahvasti kaikkien mukavuusrajojeni yli, etten ole varmaan ikinä tehnyt mitään vastaavaa. No, nyt tein.

AAMEN.

Panteistista kristinuskoa

Jos ajaudun keskustelemaan uskonasioista ns. fundamentalistikristittyjen kanssa, tulee usein tunne, että vaikka olemme molemmat kristittyjä, minä en voi vapaasti ilmaista näkemyksiäni tulematta vähätellyksi/paheksutuksi/tms. Tuntuu, ettei minulla ole heidän mielestään oikeutta niin laajaan käsitykseen kuin mikä minulla Jumalasta, jumaluudesta on: että Jumala on kaikessa elävässä. Ajattelutapani on panteistinen, ahtaaseen versioon kristinuskosta kuuluu sen sijaan ajatus siitä, että Jumala on jotenkin jossain muualla, taivaassa, ukkeli pilven päällä.

Mietin sitten tuossa yhtenä päivänä, että tässä ei ole mitään järkeä. Kristinuskossa on käsitys siitä, että Jumala on kaikessa: meillähän on Pyhä Henki! "Joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä", kuten jossakin ortodoksisessa rukouksessa sanotaan. En siis enää aiemmankaan vertaa ymmärrä fundamentalistista rajanvetoa panteismin ja kristinuskon välille.

Sitten on tietysti vielä kaikki se, jota moni vaikkapa ortodoksipappikin paheksuu: käsitykseni siitä, että Kristus ja Buddha tarkoittavat samaa asiaa; että hindujen tuhannet kasvot Jumalalle ovat vain eri versio kristittyjen kolmesta jumaluuden muodosta; että Neitsyt Maria on ihan yhtä lailla yhdet Jumalan kasvot kuin Kristuskin. Näihin en edes mene nyt. Mutta kuten eräs viisas pappi kerran sanoi: kristittyjen ei pitäisi tuomita vääräksi mitään, ei myöskään toisia uskontoja. Koska me voimme tietää asioita, joissa Pyhä Henki on, mutta me emme voi tietää, missä se ei ole. 

Tällaiset alkusanat tälle blogille. Aion kirjoittaa omista häikäilemättömistä ajatuksistani koskien henkisyyttä, hengellisyyttä, uskoa, uskonto(j)a; olla sitä mitä olen, kristitty panteisti, ikuinen Jumalan etsijä. Tervetuloa mukaan.